Katso peiliin, se olet sinä

kuinka hirveästi voi pelkkä lietsonta vaikuttaa mihinkään kokonaisuuteen? vitun ääliö kysymys.
kuinka paljon välittäminen antaa anteeksi? vitun ääliö kysymys.
voiko toista ihmistä arvostaa? vitun ääliö kysymys.
osaanko minä puhua? vitun ääliö kysymys.
miten oman itsensä arvostaminen ylipäänsä tulee esille? vitun ääliö kysymys.
millanen ihminen on kusipää, tai toisinilmaistuna; sika? vitun ääliö kysymys.
kuinka sokea voi tyhmä ihminen olla(jos on tyhmiä ihmisiä)? vitun ääliö kysymys.
onko mikään, MIKÄÄN, oikeasti totta(tällä tarkoitan lähellä mitään totuutta olevaa)?
v-i-t-u-n-ä-ä-l-i-ö-k-y-s-y-m-y-s.

{en muista lain mistä kaikenmaailman agressioista liittyen oman pääkoppani toimintaan suhteessa yleisiin ihmekäsitelmiin taikka illuusioihin olen tänne saanu tulostettua. joten, suokaa anteeksi sikälimikäli toistan itseäni ihan kamalasti.}

jännää, mut joka vitun-ääliökysymykseni on mielestäni samperin ajatuksiaherättävä ja mieltäkiihottava. jokaiseen niistä on sekä vastaus että perusteltu vastaus, potenssiin noin piljardi. piljardi on siinämielessä sangen osuva potenssikerroin asiayhteyteeni, sillä itselläni ainakaan ei ole mitään hajua kuinkamoinen luku se on. pointti on se, että se kuulostaa sangen suurelta.
mun adrenaliini kiehuu ihan just yli. vissiin kiehahti jo, onnistuin lietsomaan itseni tilaan jota kai kutsutaan nimellä vitutus, vaikka todellisuudessa kyse on epätoivosta. Epätoivo on senlaatuista ettei mua kiinnosta nähdä ketään, kuunnella kenenkään tekemisiä, kaivata omaan mukavampaan työpaikkaani, puhua enää kellekkään mistään mun epätoivon liitännäisestä saati sitten syödä enää koskaan mitään. tottapuhuen kellun suht usein kuvaamassani epätoivon hyökyaallokossa. ulospäin tilanne esiintyy vittuuntuneisuutena, kylmyytenä, paikasta toiseen juoksemisena. ja myönnettäköön, ylinopeutena sekä vallanhakuisuutena.

minä pidän allekirjoitettua ja yleisessä tiedossa olevaa blogia siksi, etten jaksa ihmiseltä toiselle saarnata saatanan samoista asioista jatkuva katkeruudenmaku suussa. allekirjoitan kaiken sanomani, koska en pelkää saati ole epävarma. mua ei edes häiritse se, mikäli kaikki se mitä kirjotan häviäisi bittitaivaaseen tai ihmisten nauraviin suihin. minä ja mun ajatukset ollaan hauskannäkösiä pinkillä taustalla samalla kun mun sisällä käy jokin selittämätön suuri voima, joka huokasee.
asiasta kukkaruukkuun; säästä puhuminen, se vasta on jotain, mun feisbuukin tilapäivitys at the moment ottaa kantaa siihen. btw, en ole ainut, suht moni mun kahest ja puolestsadast frendist on kiinnittänyt huomiota uuteen tulokkaaseen ; LUMEEN ; whii.
[Nninja Rrinne LIIKENNETIEDOTUS!; suolaisen loskapaskan määrästä johtuen pissapoikanesteenkulutus kolminkertaistuu verrattuna bensankulutukseen jonka luulisi laskevan ajatellen kaasunpainamisen kannattamattomuutta tienpätkillä, joita ei ole varustettu korkeilla rotvalleilla.]

"mua vituttaa niin paljo et mun naama irtoo" -ihan älyttömän hyvin sanottu big brotherista tuttu joku(ei kuollakseen muista nimiä, enkä syytä siihen miksi tiedän kommentin tulleen rakastettavassa tositeeveesarjassa). veikkaan ymmärtäväni tai ainakin käsittäväni tuon oikein, joo, mut näkemyseron siihen tekee ku alkaa veivaa samperin diippii skeidaa. niinku kelasin tehä, ehkä selitelläkseni. toisaalta veikkaan että ihan juuri siksi että mua vituttaa niin et mun naama irtoo. mun naama kun se irtoo sitä ryhtyy tekee kaikkee suhteellisen kusipäistä. kusipäiseksi tekemiseksi leimaan asiat, joista inhimillisille ihmisille tulee huono olo. asioita, joita tekevistä ihmisistä puhutaan nenää nyrpistäen tai vähintään vähääkään rispektöiden. "jos tätä mulle ihan kuka tahansa muu kertoisi, mä oksentaisin sen päälle", aika paljon se välittäminen vissiin antaa anteeksi ja saa hyväksymään. "misetsä kerro enää mitään?" -lienee kaks vaihtoehtoa; olen kertonut etkä ole ymmärtäny ja näinollen olen kyllästynyt kertomaan ottaen huomioon et usko tai älä mua näkemykset, ne vaan kieroutuu lisää. toinen vaihtoehto taas on se, että minua vaivaa ennennäkemätön tulostushäiriö, joka ilmenee siten etten osaa puhua sitä kiinasakasaa mitä mun pääkoppa kuvastaisi. Vielä on kolmas. lienen kuulleen jonkun muun puhuvan omasta päästäni, vielä taitavammin kuvailtuna ja näinollen olen vaipunut alemmuuskomleksin tappavaan kuiluun missä mun ajatukset koen paremmin tulostettavaksi jonkun toisen suusta.

Mulle tuli just äsken parempi ja vähemmän agressoitunnut olo. palaan astiaan.
koettele mua elämä, Jumala, ihan mikä vaan. toistan; palaan astiaan, vaik huomen.

KAKSINAaISmaisesta de MORAALI

otsikko on taidetta. -straight to The Hell.
puhutaan kaksiolomuotoisesta ilmiöstä; kaksinaismoraalista. molemmille olomuodoille ominaista on sen perustuminen oman ja kanssaihmisen moraalin tarkastelukulman likinäköön.
toinen, näkyvä olomuoto on kaikille arkipäivää ja tuottaa jokapäiväiseen elämään valtavan mausteskaalan {toisen ihmisen käyttäytymisperusteita kun voi spekuloida loputtomiin}.
kirottu, tabuttu olomuoto liittyy niihin ahnam; omiin valintoihin ja sitä kautta toimintaasi.
ai mitenniin tabuttu?
perjaatteen ollessa näinkin helvetin simppeli kehkeytyy käytännöstä mahdoton. ai mitäkö tarkotin? eikö kuulostaisikin sangen hyvältä; tee toiselle se minkä toivoisit heidän tekevän sinulle. vaikka ihmisen näköaisti onkin moniulotteinen ja suurella osalla huomattavan väripitoisa, sitä harvoin kykenee tsiigailemaan tilanteita mistään muusta kuin siitä omasta, suppeasta perspektiivistään. totta, eihän sitä konkreettisesti kykene ottaa toisen silmää käteen ja punnitsee sinisilmäsen silmin ohiliukuvaa tilannetta jonka pienillä siansilmillään totesi sulavakulkuiseksi. siinähän sitten kelailee keskenään mitä vittua mikstoi kattoo mua ku halpaa huoraa. siksi.

toivottavasti johdantoteksti oli tarpeeksi vaikealukuista sillä seuraavaksi käydään läpi oman moraalisi epäkohtia. yksinkertaisuuden nimissä pysyn tekemisissä, tekemättäjättämiset jätän seilailemaan tulevaan jota odotellessa voi niitä hiukan kalastella, katsastella.

ärsytys ilmiönä on synnyttävä lähestulkoon jokaisensorttista ihmissuhdeongelmaa. ihmisten kanssakäydessä toista osapuolta alkaa ärsyttää jokin todellisuudessa pikkiriikkinen seikka. the klishee; mikset sä soittanu vaik lupasit? vaikka helvetti soikoon, jos se kaiken senhetkisen kiireensä keskellä olisi teitsille soittanut, olisi kysymys kuulunut; miks oot tommonen? kuule, justvainainoastaan SINUN vuoksesi. jotta sinulle tulisi hämmentynyt ja hölmö olo. todellisuudessa kaikessa yksinkertaisuudessaan vastaus kuuluu, unohdin täysin / este toiminnolle. los panicosin iskiessä ottaa munan käteen ja tiedustelkaamme kunnes oppi syyttömän syytösten turhanpäiväisyydestä iskostuu mieleen.
ylle heittämäni esimerkki sisältää kaavan vastaavanlaisiin katkeruuttakylväviin tilanteisiin. lähtökohta tilanteessa on snadi semiärsytys. kuten jo paljastin johdan tämän niinkin pitkälle notta naamalle nousee nutturoita kun katkeruus saa vallan. mikä ajaa ihmisen siihen tilaan, wää?? -oletukset. sitä odottaa jotain ja saa siitä ristiävää. harvoin ymmärtää vian olemattomuuden toisessa, kun ei sitä itseäänkään pygee syytellä toisen käytöksestä. vaikka halu ja sitä kautta "pakkomielle" itsellä pakottaa toimimaan tietyllätapaa ei sillä perusteella voi olettaa kenenkään toisen toimivan vastaan samoin. välttämättä.

Unsatisfied, I skip my pride, I beg you dear...

raadollista edeltäneessä lienee se, että itse toimii samoin. tarkoitan sellaista ihmistä kohtaan, jota johon tuntee kuten "vääryyttä itselleen tehnyt henkilö sinua itseäsi kohtaan".

pieni ajatus paperilla, bittitaivaassa.

honestly, honey

vitun luottamus.
tuollee voisi alottaa katkeruudesta sitkeän, kapinallisen tekstin rehellisyydestä. tekstin voisi silloin lukea läpi, nyökytellä kuin keskustelisi kasvokkain petetyn kanssa kusipäästä. laajentaa silmänsä ja kaikessa vilpittömyydessään todeta henkevästi; NIINPÄ.


-paita mikä mulla on päällä, huomasin siinä olevan lehmänpaskaa hupussa.
-viimeviikolla koulussa juttelin jonku randomjäbän kanssa frendin mesessä. siinävaiheessa kun hän alko olla ihan mehuissaan, totesin seuraavaksi olevan parranajon aika... meni jätkä hämilleen, perus100%hetero, kuvitteli vissiin keskustelevansa naisen kanssa.
-en ole kirjottanut tänne julkastavaa matskua ikuisuuteen. en ole osannut. olen puhunut paljon, hiljentyny sitäkin enemmän.
{totta kaikki.}

" On niin helppoo hautautua tyhjiin kasvoihin / Stop-merkin kohdalla vain kiihdyttää lujemmin / Hölmöistä hölmöin ei vieläkään kohdannut vertaistaan / Taas voittajalle kruunu ojennetaan "
[kiittäkäämme apulantaa kappaleesta Odotus]

feidata on sana, verbi, joka käy pikkuhiljaa saatanan klisheiseksi. "se feidas", kuulostaako tutulta? kun joku FEIDAA, ni eikö se meinaa vain sitä notta tälle tuli parempi syy olla tapaamatta, verrattuna syyhyn tavata. ai sekö termistä feidata juuri tekee kapinaa ja katkeruuttaherättävän?
sama tyyppi edellisessä hengenvedossa toteaa kuulumisistaan jotain helvetin yksinkertaista; hyvää kuuluu, smile! seuraavassa hengenvedossa ehtii jo toivottaa kusipään helvettiin, "siis se puhu niin täyttä paskaa, ku sit se taas sano tällee". HERÄÄ PAHVI. feidaus, kyseisellä kirosanalla kuvaten on rehellistä. sitä ei kannata keskenään lähteä rinnastelemaan mihinkään syyhyn/seuraukseen, sillä tunnetta, joka feidarin valtasi on katkeralle pähkäilijälle mahdoton nakki. epärehellistä feidauksesta tekee vasta sen selittely; tottapuhumalla harvoin tulee uskotuksi, kaunistelu pönkittää omaa, saavutettua mainetta; saa toisen tuntemaan sille mieleistä tunnetta. epärehellinen vastaus halventaa vastapuolen.

paskanjauhanta on liian yksinkertainen aihe kirjottaa. kaikessa yksinkertaisuudessaan kun jauhamisella on yleensä perästäkuuluu, vain yksi syy. Minä itte. se sama homma minkä oppii hyvinhyvin pikkuruisena; esittäminen. lets teik ön esimerkki- kun viimeksi tietoisesti annoit toisen ihmisen ymmärtää väärin tulevan tekemisesi; mitä halusit sillä aiheuttaa hänessä?
mä tein niin eilen, illalla. sanoin olevani äidillä, todellisuudessa olinkin stadissa. sanoin olevani äidillä, koska siellä minun oletettiin olevan. ihminen, jonka vuoksi stadissa sillä hetkellä lorvasin on jännittävä ja toiset suhtautuu minuun suopeammin mikäli olen hiljaa kyseisestä lorvailusta toisinaan. helvetin simppelisti muotoiltuna koko kappaleen voisi toistaa näin: jottei musta tiedetä kaikkea. toisto on helppo ja yksinkertainen, tosin ei tyhjentävä. ennen kaikkea jauhantaa.

liian hauras on alaston mieli? avautumaan kun alkaa sitä antaa älyttömästi. antaako sitä itselleen vai toiselle, se ratkaisee sen, avautuuko loppujen lopuksi at all. pakko saada puhua- pakahtumisilmiön iskiessä kelpaa whatever, joku. se oli viuhahdus. rauhassa, luottamuksella avautuessa antaa muutakin kun informaation siitä että vituillaan on tääki paska. mennään kohti tuntemusta. rehellisyyden taivaallisinta olomuotoa. olomuodon taivaallisuus piilee siinä, ettei loppua tule, ei tule vastaan maaliviivaa. mitä enemmän luottamus kasvaa, sitä enemmän voi riisuutua ja totutella alastomuuteen. tietyissä tapauksissa voidaan puhua henkisestä rakastelusta. sinne tie on pitkä ja pölyinen.

"sä oot mulle pala taivasta"

pelkkää potentiaalia

mitenhän tämä maailma tosiaan on putkahtanut tähän maailmaan. vanha, kulunut, klisheä pohtimus poikii mielettömän joukon lisäkysymyksiä {oleolettaen tietysti notta aihe lainkaan pohdiskelijaa kiinnostaa}. ryhtyessään vertailemaan toinen toistaan täydennystavaillaolevia näkemyksiä ja vastauksia pukkaa väkisinkin menettämään uskonsa minkäänsortin loogiikkaan jonka olemassaoloa meille esimerkiksi matikantunneilla pyritään todistelemaan.
älkää peljästykö; meitsin funktiona ei suinkaan ole pyrkiä vääntämään minkäänsorttisia jumalallisia tai ateististisia ideologeja tässä ja nyt, kevyt johdanto vain, ymmärrättehän?
valmistauduin toissapäivänä parantamaan maailmaa [itseasiassa juuri tällä samaisella sivustolla] kun iski silmiini linkki; "Luo uusi teksti". samantein välähti. tuntui kun olisi yhtäkkiä vaan rakastunut tulisesti (siis, miltä luulen roihahtavan rakkauden tuntuvan, itse en omaa tunteita joten päteminen tässäkohden olisi epäreilua).
fysiikassa puhutaan potentiaalienergiasta. Minä kapinallisena yläastelaisena väänsin fyssanmaikan kanssa kättä sen mahdottomuudesta olla olemassa. en yksinkertaisesti kyennyt sulattamaan ajatusta energiamuodosta, jota ei aistein konkreettisesti voi havaita {ymmärsin kyllä esimerkiksi ruuasta saatavan energianmuutannan ihmisruumiissa sen liikehdinnäa ja valovaikken siihen aikaan yhdistänyt kyseistä fysikaalista "ilmiötä" maailman[mahdolliseen]tyhjästäsyntyyn, saati luomisilmiöön, josta lentämä kipinä aiheutti roihuavan inspiraation minulle.
lähdetään sitten aivan alusta; hedelmöittyminen on konkreettisesti molekyylistöltään sangen minimaalinen reaktio. MUTTA mitäs se sitten kirjaimellisesti poikii. on sielu kehossa. aika kauniisti sanottu, eikö?
päästään seuraavaan vaiheeseen; kokonainen ihminen syntyy. "jokainen ihminen on maailma, minä ajattelin". valottaako? nainen ja mies ovat tehneet luomistyötä, jumalallista. edellisessä piilee yksi hyvinkin arvokas syy olla kiitollinen, jopa arvostaa vanhempiaan. jo erittäin pienenä sinttimäisenä olentona lapsi alkaa muotoutua omaksi itsekseen. vuosia ja vuosia varttunut persoona tuntee sisäisesti sekä ulkoisesti asioita, joita ei toinen ihminen pysty {kuinka samis olisikaan} samoin käsittää.
nyt puhutaan henkilökohtaisesta luovuudesta. piirteestä, joka esiintyy uskoakseni meissä aivan jokaisessa (tottahelvetissä erimuodoissa). kelatkaa, persoonalla on mieltymys toimintaan, luonnollisesti terve itsekunnioitus patistaa toimimaan kyseessäolevien mieltymysten mukaan [joojoo, jokainen ei toteuta halujaan, pintaraavin nyt hieman]. toteuttaessaan itseään {pidän termistä} sitä väkisinkin tuottaa jotain. TAAS LUODAAN! tästä on lähtöisin sana "luovuus".
uskomatonta, että juuri minä pystyn ainoastaan omien kykyjeni avulla luomaan kaikenmoista. kaikki muutkin pystyy, se on must. jossei muuta niin pahaa mieltä kanssaihmisilleen. sanoisin, että arvostelukyvystä (kuinka hoidat hommat helpoimmin, parhaiten, kauneiten----lista meidän päämääristä lienee loputon) on riippuva omien luomusten "taso".
jos niitä ylipäätään voisi asettaa rajatuille tasoille.
loin tämän tekstin. jos en olisi ryhtynyt toimeen saatuani aatoksen, en luultavasti ainakaan heti lähiaikoina olisi yhdistänyt potentiaalienergiaa luovuuteen. katsokaas;
siitä se ajatus sitten lähti.

letkeä ahkeruus

tuli niin vilunväristyksellisiä tuntemuksia ympäriämpäri kehoani edellisen tekstin kirjoitettuani että tunsin väistämätöntä halua jatkaa hommaa hieman vielä.
viimeisen puolivuotisen sisälle on mahtunut ältsisti kaikennäköistä. suuresti esilläollut elementti lienee laiskuus. ahkeruus vastakohtana laiskuus mielletään suoraan negatiiviseksi piirteeksi ihmisessä, joka ei tunnu saavan mitään alotettua, saati sitten jatkettua loppumetreille.
ahkeruus sensijaan laiskuuden vastakohtana vaatii kantajaltaan älyttömästi. ahkera ihminen toimittaa tälle langetetut askareet moitteetta ja hoitaa velvollisuudentunteesta altaan pois pakolliset tehtävät niinkun odottaisi niiden loppuvan joskus. wää, hajoo pää! ei ole kaksi- tai kolmemiljoonaa ihmistä kun on maailmassa loppuunpolttaneet itsensä kantaessaan jatkuvasti niitä korsia kekoon josta samanaikaisesti liian moni niitä hajottaa, kantaa pois.
sensijaan letkeä ahkeruus on erittäin kannattavaa omata. mielestäni eräänlainen laiskuus ei lainkaan ole pahasta. terve omanarvontunto velvoittaa jokaista alaistaan lagaamaan joskustoisinaan oikeen niinkun sanotaan; olantakaa! sellaisina päivinä paheksuttu laiskuus on totally-out-of-game. tuo liittyy näettekös letkeään ahkeruuteen, ei sitä kukaan, ellei ole täysin noubadi sitten.
hyvänolontunteen eteen on tehtävä hommia, jotta se olisi aitoa. en tarkoita, kuten varmasti ymmärsittekin, että pitäisi puurtaa hikiottassa, vaan itsensälikoonlaitto lienee oleellisinta. jos maadutat itsesi sohvanpohjalle, se varmasti helpottaa fyysiseen väsymykseen sekä seurattomuudenkaipuuseen. tärkeää on kokea ylösnousemus muotoilemastasi sohvasta ajoissa, ennenkun iskee se lasikapaskuus joka sulkee kahleet ympärillesi. patalaiskuus on näinollen määriteltävissä tilaksi, jolloin henkinen jaksamattomuus aiheuttaa fyysisen kykenemättömyyden toimia missäänmäärin omaksi- tai jonkun toisen henkilön viihtyvyisyyden edistämiseksi. aika selevää, cá vi?
eiköhän toimiteta halujamme ja haluamattomuuksiamme sopivassa suhteessa. ymmärrys jokaisen ihmisen henkilökohtaisesta pygeyspistettä kohtaan saattaa yhteisöä mukavaisempaan arkipäivään. kenenkään ei tarvitse olla toisensalainen. antaa toisen lagaa, ekan dataa ja kolmannen vaik nostella painoja. tuntiessaan itsensä lasikaksi sitä voi kelaa notta tuottaako laiskuutesi nautintoa vai lisääkö ahdistusta.
siinäpä vasta pulma.

ajan käyttöoikeuspulmasto

ai miksikö en kato telkkaria? helvetti, tsiigatkaa vaik maikkarin mainoksia!
-ai närästääkö?
-minkäs teet, kokoajjan tekemistä ja menemistä eikä koskaan kerkee syyä kunnolla...
[sanoo mies joka vetää hokkareita jalkoihinsa tuskanpuna naamallaan, saletii puhelin povarissa]
-kokeileppa renniee, mulla se autto.
{älkää kiinnittäkö huomiotanne olleeko ylläleijaileva dialogi nimenomaisesti rennie-mainoksesta, joku saatanan vatsahappomainos ny baithevei oleili kyseessä}

henkilökohtaisesti oo kristus itsellesi. itseäni ei niin ärräpäistä vältsisti renniemainokset, pyydän teitä yhdistämään otsikon ja dialogin sen osan mikä siihen on liittyvä. jes, kaikki samas venees eikä kukaan hyppää laidanyli ennenku olen päässyt tulostamaan kokohelahoidon.
tämän päivän kotitalouksissa arkeen ei liity lähes laisinkaan täysfyysisiä kodinhoidollisia toimia. KOTIÄIDIT ÄLKÄÄ SIHISKÖ! kelatkaas nyt; sähkölämmitys, tiskikone, sähköliesi, sähkösauna........... mukavuudet, ne tekee elämästä helpompaa. sanotaan; liukenee enemmän aikaa "itselle". miten tämä aika "itselle" sitten käytännössä suodattuu? telkkari; the sosiaalisuudenkilleri, tietsikka; vitunsiistii vaa dataa, shoppailu; rentouttavaako? joo, siinähän poltatte rahojanne.
edellämainituihin tehokkaisiin ajantappokeinoihin lukeutuu ällistyttävän mielettömästi sellaista, joka on meille niin jokapäiväisen mukavaa, että uskomme itsemme riippuvaiseksi siitä. vaikka loppupeleissä aivottomaan turhamaiseen toimintaan lisäämällä jotain todelliseen hyvinvointiin kehittävää tuntuisi hippasen nollaavammalta ihan vaan tappaa minutti-minuutilta hupenevaa elinaikaa.
meitsi kelaa, notta ihmiselämän lopullinen funktio on kuolla{toivottavaa joissain tapauksissa olisi epäilemättä viisasta jättää palanen itsestään maanpäälle todistamaan itsensä olemassaolleutta, jos näet on tullut keksineeksi jotain yhteiskuntaan positiivisesti vaikuttavaa}. tarkoitan, ainoa must-juttu, joka on tehtävä, on kuolema (syntymästä lähtien kuolemaantuomittu, sinäkin lukeudut niihin). joo, uskokaataiälkää, ajankulun helpottamiseksi on tottahelvetissä erittäin kannattavaa toimittaa jotain asioita. niitä, jotka tuntuvat oikeilta.
kannustan elämäänikuuluvia helmiä jättämään toimittamatta joitain askareita, joista he puhuvat äänensävyllä joka nostattaa muotti-inho-niskavillani pystyyn. kokeilkaapa huviksenne kaatuuko maailma päällenne mikäli jätätte tekemättä viisi matikantehtävää tai kuoleeko joku mikäli sänky jää petaamatta jonain sateisena, sangen eikkohappisena maanantai-aamuna. kuten sanottu, mikäli aurinko ei seuraavana aamuna nousekaan, pistäkää mun piikkiin.

noh, palatakseni samalle aihealueelle ajan käyttöoikeuksiin sanompa vain, että koettakaa nähdä vaivaa mukavuuksienne eteen. ruoka on todella maukkaampaa kun siitä nauttii hyvässä seurassa, rakkaudella tehtynä. saunan lämpö tuntuu pehmeältä, raitistavalta sekä erityisesti rentouttavalta mikäli sen on omin näppärin sormin lämmittänyt ajan kanssa. kun kyykistyy kiukaanpesän eteen lisätäkseen puita iloisena paukkuvaan saunan sydämeen sitä on päässyt käsin koskettelemaan, sitä alkuperäistä lämmönlähdettä josta ihmiskunta pyrkii pyrkimistään juosta poispäin. vissiin sillä tulensytytys vie enemmän sitä surullisenkuuluisaa "aikaa".
en sano tiskaamisen kuuluvan lempparihommiini, päinvastoin, lähestulkoon inhoan sitä. samaten en myöskään pidä tiskikoneentäytöstä. nuo kaksi seikkaa ovat pikkiriikkisiä verraten siihen vahinkoon, joka sattuu toisinaan. tehdän kovaa vauhtia lähtöä paikkaan x [minnee luonnollisesti ajetaan autolla, tai matkustetaan julkisilla, käveleminen kun vie aikaa ja pyöräily on raskasta], kunnes voihelvetti, tiskikone pesee vielä! no, eikai auta kun lösähtää kiireineen sohvalle tsiigaa telkkaria kunnes sähkösyöppö emäsviljelymasiina lopettaa palveluksensa. sitte talla pohjaan.
mielestäni tuntuu hurjasti oikeutetummalta syödä astoista jos lianpoistamiseksi joutuu hieman näkemään vaivaa, kerran meidät on luonnonlakeja vastaan tänne pistetty pärjäämään. luonnotontahan se on kuinka ei jouduta odottelemaan esimerkiksi vaatteiden kuivumista. pesukoneen pestyä vaatteemme jatkamme niiden tien kuivausrumpuun. pahimmassa tapauksessa "on ihan pakko laittaa tää toppi tänään, vittu, siin on appelsiinitahra helmassa". eiku keskenään koneeseen, sitten kuivausrumpuun- lopuksi lämmin, puhdas paita päälle.

patteritkin on kätsyä vain kääntää hotille. kuinka moni todella tietää mistä sen oman kodin lämpö loppuviimeksi saapuukaan? emmä nyt tarkotakaan jotta kaikkien talouksine tulisi tulla uskoon ja vaihtaa lämmityssysteeminsä sellaiseen, jonka eteen joutuu nädä hieman enemmän vaivaa verrattuna sähkölaskunmaksuun, tarkoitukseni olisi saada porukka vähän kelaa niiden vanhojen aikojen todellisia mukavuuksia, jotka ovat itseaiheutettuja. frendien kanssa voi varmasti harrastaa josjonkunmoista, muutakin kuin mesetystä, juoruamista ja juhlintaa. todellisien ystävyyssuhteiden eteen pitää tehdä niinki sikan pohjustusta kun paljastaa itsensä. ihan alastiksi ei riitä, sorry. päättelehän edellisestä riisuutumisen vakavuus, ku ei sitä voi sanoinkuvailla.

laatu korvaa määrän, eiksje? jotka yhtyvät, huge kädenpuristus! aihealueeseen, jonka läpi liidän epäkohdissa kahlaten sisältää lukemattomia määriä mahdollisuuksia tehtäville, jotka ovat toimitettavissa kahdella tavalla; sydämestä / pakosta.
onko kivempaa saada vertahikeäkyyneleitä -tyylillä aikaa käyttäen tehdyt lapaset vai koriste-esine, kakseuroo tiimarista- lahjapaperista suoraa tietä rojulaatikkoon {jos ei suorintatietä ni viimestään ensimmäisen tavaroidenkarsintaoperaation yhteydessä}?
entä; lämmin halaus, vai tekstari "mo" ?

ne maalattiin tauluihin, ne muutti asumaan lauluihin

otsakkeeseeni siteerasin vaihteeksi suomenmaamme laululintuja, tälläkertaa kaija koota. kappaleessa, josta avaamamme veisu on saanut alkunsa, lauletaan sankareista. joukosta klisheisiä rohkimuksia jotka viimetingassa saattoivatkin taas tuhoutuvan maailman räksäyttämällä pelastukseen ja suutelee kaikki prinsessaruususista jacksparrow:hin, taas taistellakseen yhteisen hyvän vuoksi vimmaitusti.
"ne maalattiin tauluihin, ne muutti asumaan lauluihin, sieltä ytimiin ja luihin"
nykypäivänä eletään aikaa ilman ainuttakaan mahdollisuutta aatokseen satujen sankareiden olemassaolosta. uskoooko kohta lapset enää kohdussakaan joulupukkiin? lienee ainoa tämänhetkinen "satuolento", jonka legendaa pyritään jatkamaan tuleville sukupolville. no, lähdetään siitä jotta kehkeytyvät vauvat oppivat kyllä ennen iskeytymistään kylmään maailmaan uskomaan pukkiin. kaikesta huolimatta nääs, eiköhän ne joudu tuntemaan sen ytimissään ja luissaan. vois kuvitella ällöttäväksi. siksi kai lapset sitä pukkia pelkäävätkin.

eli. me ei ihailla sankareita. ihaillaan sitä, miten joku toinen on enemmän jotain kuin oman käsityksensämukaan itse koskaan olee ollut. loppupeleissä sitä huijaa itsestään piiloon sen pienenkään palan himoitsemaansa piirrettä. sen sijasta jotta harjottaisi, ottaisi opikseen toiselta, nauttisi toisen itselleensaattamasta turvasta sitä tsiigailee salaa pitkälle aidan toiselle puolelle. himoitessaan hetkeä toisen pöksyissä sitä valehtelee itselleen pahimman kerran. [tämänKIN voi ajatella monilaisesti, voi saada aikaan mitä erimoisempia viiltoja sieluun. tälläkertaa en puhu seksistä] en haluaisi nyt lannistaa, sulat mahdottomuudet on intohimoni, koen tästäkin huolimatta ja sen vuoksi velvollisuudekseni ilmaista{olivia, tuo sana omistettu sinulle} ettei kukaan toinen voi täysin ymmärtää mitäsitä toinen tuntee, miten maailman näkee. jokane meist on oman onnensa herra, kelaa sitä. niin simppleitä kun kaksi viimeisintä lausetta onkaan niiden sisäistäminen on verihuge steppi.
en väitää etteivätkö yhteiskuntamme jäsenet voisi joutua tai olla joutuneet samanmallisiin sitzuissöneihin. luojanlykky meillon tästäkin huolimatta jokaisella eri tausta ja jatko etijäppäin, jottei kävisi turhauttavaksi. mitä silloin olisi mikäli olisi yhtäkuin joku toinenkin? meitä ei ole turhaan useita.

"jokainen on laulunarvoinen ja että me ollaan sankareita kaikki, ihan jokainen"
kun seuraavan kerran rukoilet armoa ollaksesi jotain itsestäsi irtonaista hymyile, halaa itseäsi ja muista; niin vähäpätöiseksi kun itsesi varjossaan tunnet olet epäilyksettä aivan yhtä arvoinen tallaaja vaikket tuntisi sillälailla. kun ei kaikki voi, siitähän tässä juuri kirjoitin, sydämestäni. ne, jotka katsovat kanssaihmistään alaspäin ovat vailla paljon suurempaa kuin ne, jotka ymmärtävät katsoa itseään arvostellen peilistä. pitäähän sitäkin välillä harrastaa, itseltäänkin näet voi oppia, hyvinkin paljon, kokemuksen syvin rintaääni itsestäsi on itselläsi.