helvetistmo!

Taivaasta ja helvetistä puhutaan kuolemanjälkeisen elämän yhteydessä, syntinen heitetään helvettiin ja uskovalle luvataan paikka taivaassa. Ah, sielä missä iskee onni ja autuus, ikuisesti. Itse näen asian hieman erilaisesti(en ole tosissani vielä miettinyt kuolemaaa ja kaikkea siihen liittyvää, johtunee siitä). Taivas(lausu:paratiisi) ja helvetti(lausu:HELVETTI) on mielentiloja. En tarkota mielentiloja kuten unisuus, luovuus, vittuuntuneisuus, jnejne; vaan pakonomaisina sielun tiloina. Sillä tarkoitan sitä, että jokainen voi elää keskenään helvetissä tai taivaassa. Se ei kysy elämäntilannetta, ihmissuhteita, mielenkiinnonkohteita. Se on niinku jokasen oma juttu.

Taivaassa elelevät ihmiset ovat oikeasti sinut ittensä, elämänsä, elämänsä miljöön ja tekemiensä asioiden kanssa. En puhu hyväpalkkasisita toimistotytöistä enkä liikemiehistä joilla kotona omakotitalossa odottaa koira ja kaks mukulaa. Niin ja se vaimo tai mies. Enkä meinaa suoraan niitäkään joille omistaisin biisin "Mä oon niin leija" {...voit päästä messiin jos luuttut kannen vekara ja kuvaat ku mä hoidan monta murua mun huonees kerrallaan...}. Toki edellämainitsemani demostraatiopersoonatkin voivat elellä taivaassa, uskallan väittää ettei kovinkaan usea. Sellainen ihminen jonka sisällä elää taivas, muhii autuus ei välttämättä näytä sitä. Sen vaan tuntee[jos tajuu mistään mitään]. Taivaaseen pääsy ei valitettavasti aina ole itsestä kiinni. Maapallollamme kun asetellaan muotteihin, sisällytetään normit ja halut jokaseen pieneen eliöön. Yhtään pelokkaammat tai vähemmän vahvat persoonat tuskin uskaltavat tai edes kokevat oikeudekseen räjäyttää pakan ja muotoilla muotin uusiksi. Jos ulkoiset asiat ovat hyvin tällä laajalla stereotypialla voivat he elää hyvän, onnellisen elämän ja päästä siinä pitkälle. He vaan hautaavat ja unohtavat sen palan taivasta sisällään ja siinä meni se mahtimahdollisuus. Surullisenkuuluisaa. Seuraavaksi on toinen ääripää näistä hissukoista; ne joujout. Vitusti viinaa, vitusti frendei, vitusti tekemist ja voi jumalauta ku on mahtavaa olla kännis. On niin klishee, niin klishee ettei mun tekis ees mieli sanoo tätä. [perjaatteessa asian ollessa klishee ja minunkin sen allekirjoittava se luultavasti on totinen tosi ja meillä ees vähän synkkaa yhteiskunnan kanssa]. Kaltaiset tuon ihmistyypin eivät ole mistään kotoisin. Tai he eivät ole minkään koti. "Peittelet epävarmuut mut nään sen silti"- ja vaikkei ees näkis niin kamoon! Niiden täytyy kokoajan olla todistamassa olemassaoloaan jatkuvalla kuittailulla, sekoilulla, toisten ihmisten mielistelyllä tai jollainlailla allthetime. Mahtaa olla mukavaa sitten kun joskus jää yksin tutkiskelemaan itseään, jäätyään loukatuksi, tai todella loukattuaan jotain josta itsekin kärsii. Sillon vähä eri ääni kellos ja menoa taas. "On todellisuus piinaa hetkittäin, selevinpäin".
Helvetti taas sitten. Helvettiin pääsee kaikki itsensäpettäjät. Taino pääsee ja pääsee, ennemminkin tosiaan joutuu. Sellaset elää helvetissä jotka ei enää edes itke itseään uneen iltaisin vaikka elävät kuplassa. Sellaset on kovaa vauhtia matkalla, jotka itkee itsensä uneen iltaisin ja silti jatkaa silmät lasittuneina elämäänsä. Masennus, riippuvuus, ahdistus. Ne on sitten itsestäjohtumattomia syitä joutua helvettiin. Riippuvuus ensin, siitähän se kaikki yleensä alkaa. Ihan mistä vaan voi olla riippuvainen. Kaikki mikä liittyy normaaliin elämään; seksi, alkoholi, tupakka, ruoka, herkut, huumeet, urheilu..; voi kehittyä huomaamatta riippuvuudeksi. Kun mikään ei riitä, alkaa salaa toistamaan jotain toimintaa ihan hullun lailla, joka välissä. Alussa sillä haetaan nautintoa, sitten sitä aletaan toistaa ja toistaa, salaa ja lopulta siitä seuraa vaan ahdistusta. Koska toimitaan muilta salaa ei muut välttämättä näe riippuvuutta vasta kun henkilö vaipuu ahdistuksen kuilun kautta kohti depistuulia(=masennus). Alkoholistejen toilailua ja mokailua kännissä arvostellaan tyylillä; no mitä meni juomaan. Narkkareita todella halveksutaan räkimällä päälle ja karttamalla. Anorektikoille vittuillaan; vittuku oot läski juu, ala syömään. Nymfomaanin jäätyä kiinni puolisolleen hakataan ja jätetään; se on sen ansainnut. HERÄTYS ÄÄLIÖT!!! Noi ihmiset ei selviä edes vesilasin juomisesta ilman mieltöntä ahdistusta, sitä pakkoa lähteä taas viiltämään sieluaan(ja jossain pisteessä sen temppeliäkin) taas uudestaan. Riippuvuudet on sairauksia, joita peitellään, joihin ei haluta apua. Addiktit elävät yksin helvetissä josta eivät löydä mitään tietä ulos. Se taas on ahdistus. Ja tämä kaikki johtaa(tai on jo johtanut tai alkanu) masennukseen.
Toinen ihminen voi ajaa helvettiin. Pettämällä, henkisellä kidutuksella, alistamalla... Ahdistusvaiheesta loppuun matka addiktien kanssa on sama. Itsensä arvostaminen, halu elää ja usko ihmisiin katoaa. Keksikääpäs sellaselle ihmiselle syy elää? Aika hiljasta on. [tottakai apua hakemalla, saamalla voi pelastaa itsensä. Avunhaku vaan yleensä on aika heikonlaista alistetulla...]

Se sama tyttö on nähnyt helvetin, nahkatakkinen tyttö
Se sama tyttö on uskonut ihmisiin

auto-luotto-ttomus

"Kun on niin helvetin vaikee luottaa palkkiin totuudenrippeisiin"
En voi Irinaa sietää{älkää repikö pelihousujanne, tarkoitan tietysti yökkäileväni häntä laulajana}, mutta Vastaukset-kappaleen sanat kolahtaa aika loistavasti seuraavan agressioni kohteeseen. Nimittäin luottamus. Mulle on aina ollut itsestäänselvyys, että voin täysin rinnoin ja hyvin mielin luottaa helmipoppooseeni[ystäväpiirini]. Koskaan minulla ei ole luottamus mennyt niihin, kenelle todella olen vuodattanut kaikki aatteeni, vaatteeni, tekemiseni ja tekemättäjättämiseni. Ylipäätään en saa mitään kiksejä jos levittelen yksityisasioitani randomeille. Voiko mulla olla käynyt niin hyvä tsägä että olen osannut kerää ympärilleni ihmisiä, jotka todella ovat ykkösellä porautuneet sydämeeni ja ovat joka päivä vaan syvemmällä itseäni? Tästä maailmasta löytyy niin paljon pettureita, äläkerrositkellekkäänetoonkertonusulle -tyyppejä, patologisia valehtelijoita, kaksnaamasia paskoja ja whääää-ihmisiä jotka ei oikeasti tajua kynsiensä ja oman napansa lisäksi yhtään mitään mistään. Jopa mun parhaimmista ystävistäni yksi on joutunut pahan, pahan kerran pettymään tärkeään kaveriPORUKKAANsa, jotka feidasivat, tekivät paskat ja heittivät hänet helvettiin - pitkän ystävyyden päätteeksi! Hyi helvetti!!!
"Aina oikeen uskoa ei jaksais ihmiseen, kun ihmiskunta tekee itsemurhaa"
Juice on laulanut kanssa aika hyvin. Nyt, viimeisten viikkojen aikana olen ensikertaa joutunut todella vaikeisiin tilanteisiin luottamusasioissa. Elämääni kuuluva kokonainen todellisuus perustuu jokaisen sitä sivuuttavan henkilön omiin näkemyksiin ja uskomuksiin(joissainmäärin myös faktoihin, jos todella on päässyt todistamaan katastrofia). Muutaman tason kyseisen todellisuuden hahmottamiseen tekee se, että ihmiset puhuvat vielä täysin ristiin omien aatteidensa kanssa. Että johan on soppa keitetty. Mistään ei saa puhua eteenpäin, näin on se ja se nähnyt, toi sanonut ja kolmas tuntenut. Lopputuloksena kaikki ilmiriidoissa ja masennuksen partaalla. On niin vaikea uskoa niin älyttömän aidosta ihmisestä hänen puhuvan itselleni täyttä paskaa. Ja aivan kirkkain silmin kaiken kuulostavan loogiselta ja selkeeltä. Kun seuraavassa hetkessä saa kuulla toiselta samanarvoiselta henkilöltä tilanteesta täysin päinvastoin niin on aika huhhuh. Eniten vituttaa jos itse on mennyt mitään avautumaan pientä itsestään jonka tietää lähiaikoina tulevan rikkinäisen puhelimen kautta ties millasena jauhelihana bäkkiin... Sitä odotellessa. Ristiinpuhuvat, toisiensa vittuuntovottaneet ihmiset ovat keskenään kuitenkin iloinen läppää keskenäänheittävä porukka. Exkusemuaa? Suomeksi; MITÄ VITTUA.
Vaikkei omat asiani olekaan vilä kantautuneet korviini uudessa valossa jatkan tilanteen etenemistä ollessani aivan tystnad.
Mitä valehtelu sitten kertoo itsestään? Oman nahkansa varjelemista, ofcoors! Oli kyseessä mitä tahasta, siinä taka-ajatuksena pyörii tietysti jonkun asian muokkaaminen mukavammaksi. Mitä sitä kaunistelemaan asioita. Vaikka joka asialla on sata eri puolta ja käännettä ne silti voivat olla vain joko totta, valetta tai puolikkaita. pruuhhhh. Ehtaa psykologiaa, toisten nuoleskelua.
Vaikka ikää keräänytessä jutut muuttuu, frendit muuttuu ja oman itsen arvostus sekä elämänkatsomus muokkautuu, kasvaa ja avartuu, silti olen enemmän kun kiitollinen helmipoppoostani. Tosirakkaus ei tuomitse, niin sitä sanoo viisaat ja autuaat. Pikkuhiljaa alkaa pitää itsellään enemmän omia asioitaan, tuntuu, ettei ole enää niin tarpeellista vikistä jokaisesta tikusta ja silmäniskusta jonka kuvitteli kadulla jaksa kertoa romaania kymmenelle frendille on ne silti edelleen yhtä vaikuttavia asioita. Ne nimittäin osataan yhdistää asioiksi. Tilanteet muuttuu asioiksi ja mielipiteiksi, aatteiksi.
"Kato mua silmiin niin löydät kaiken sen mist löydän voimaa mun hymyilyyn, tahtoon. en haluu kattoo vaan pintaa vaan nähä senki taakse."
Onneksi maailmassa on ihmisiä, mun ystävät, joille voin vaik kertoo mun pikkuvarvasleikkauksesta.(joka muuten on vale)

Tuntea vastuunsa ja velvollisuutensa

Partioihanteita sai joskus pikkiriikkisenä tankkaa pääkoppaansa ekoissa partiokokouksissa. Sillon se tuntu samalta kun olisi pitänyt pänttää enkun epäsäännöllisiä verbejä, ainoa ero oli se, että ihanteita piti tavailla "vapaaehtosesti". Isoksi kasvettuani rakastuin ihanteisiin(lempparini on 'Etsiä elämän totuutta'). Silloin vuoden verran kun vartionjohtajaa leikin pidin hartauksia ja kokouksia pikkuvartsuraasuilleni ihanteista aivan intopiukeena ja jokavälissä. Partioharrastuksen suunilleen lopahdettua vaipui ihanteetkin unholan pimeille teille until äskön istahdin pohdiskeleen vastuullisuuden olemusta.

Alotetaan vaikka sillä että MITÄ VITTUA ON VASTUULLISUUS! En ees laittanu kysymysmerkkiä, ihan tarkotuksella. Kun ei kukaan tiedä! Sitä mitä vastuullisuus. Koen olevani vastuussa itsestäni omasta hengestä ja sieluni temppelistä. Vaikka kuinka olisi alaikänen, yläikänen, vammainen, jälkeenjäänyt, mielisairas, plääääh-ihan mitä tahansa, niin ainoo kuka oikeesti voi olla vastuussa siitä hengestä on kyseinen persoona itse. Kun ei sitä vaan loppupeleissä voi vastaa ku ittestä(sanoin aika monellalailla saman asian nyt,ehkä ymmärrys10).

Loppuvastuu, siis kaikki mistä koemme olevamme vastuussa on vaan ympärille kerättyä sellasta huolestapitomateriaalia. Vaikka kuinka lupaisi ottaa vastuun toisen hengestä tai vaan elättämisestä niin ei sitä vaan voi lupaustaan välttämättä pitää. Evoluution ja elämän jatkuvuuden kannalta on sangen positiivista, että vanhemmilla on tapana kyetä lunastamaan lupauksensa pienen lapsen saattamisesta itsenäiseksi yhteiskunnan järkipersoonaksi. Edellisestä lauseestaki löytyy sikan nussittavaa; kaikki ei oo itsenäisiä, osa ei ole sinut yhteiskunnan kanssa ja oikeasti harvoilla meistä on järkeä ja valitettavan harvalla sisällään jotain, jota voi sanoa 'persoonaksi'. Mutta tänään jätetään nussiminen sikseen ja palataan abstraktiin bodaamiseen(millä meinaan vastuunkantoa).
Jotenkin mieleltään sairas tai vajavainen ihminen ei kykene huolehtimaan itsestään, se on fakta. Sellaisen ihmisen huolenpito on jonkun toisen vastuulla. Samaten fyysisesti vähemmän kykenevä(sairas tai muutenvaan heikko) ihminen tarttee hänkin huolenpitoa, jonkun toisen vastuunkantoa. Tämänlainen vastuunkanto on eduksi yhteiskunnassa. Mutta; entä jos vastuunkantaja itse joutuu kykenemättömään tilaan? Aivan yhtäkkiä. Meillä asia hoituu sillä, että seuraavaksi haetaan apua joltain vielä korkeammalta taholta. Tai no, asian tosiaan pitäisi toimia sillälailla, valitettavan moni esimerkiksi mielenvikainen vanhempi vain laiminlyö velvollisuuksiaan tuottamalla lapselle henkistä, tai fyysistä väkivaltaa. Näin pyritään lakaisemaan ongelma maton alle... Se siis siitä vastuunkannosta, ja avunhaosta. Terveydenhuollossa on aivan samantyylisiä probleemeja ja epäkohtia. Vammaisista joutuu kantamaan huolta lähiomaiset(jotka ajautuvat piippuun itsesitten) ja lääkäreihin, leikkauksiin ja psykiatrisiin hoitoihin on aivan törkeät jonot. Kiitos palion.
Seuraava kismittävä vastuunkannattamuusepäkohta piilee lupausten antamisissa. Lupaa käydä kaupassa, onkin rahat kotona (ei se tarkotus usinkaan ole), lupaa auttaa ystävää hädässä(joka taas jää huomaamatta pinnallisuuksien vallitessa täällä), lupaa rakastaa jotain ihmistä loppuelämänsä(joka vasta onkin hullua sinänsä, suurimmat tunteet kun ovat hallitsemattomia, valitettavasti). Lupauksien pitämisten vastuunkannossakin on niin paljon vaaraa mählää, ettei täydellisestä vastuullisuudesta olekaan kyse. Toki kauppaesimerkissä voi kauppareissun tehdä uusiksi, kunhan vaan eka hakee massit himasta. Ystävää voi helposti auttaa hädässä, vaikka lainaamalla rahaa, antamalla kyydin... Kaikilla kun ei ole ystäviä, jotka näkevät läpi ne suurimmat ongelmat. Lupauksesta rakastaa taas... Voithan yrittää, voit kokea rakastavasi, voit näyttää rakastavasi. MUTTA ET VOI LUVATA KOKO SYDÄMESTÄSI AINA RAKASTAVASI. Pettäminen auttaa kun haluaa vielä yrittää rakastaa, näyttää sydänkäpyselleen rakastavansa. Siitä vaan kun ei seuraa muutakun paskaa itselle ja toiselle. Ennen kaikkea olet pettänyt suurimman antamasti lupauksen.
On täällä paljon hyvääkin, on vastuullisia koulunkäyviä, vanhempia, ystäviä ja pläää. Täydellisen vastuullisuuden ihannoiminen vaan on täyttä paskaa, porukka kun osaa niin hyvin yksinkertasesti vetää höplästä.

Nuuskamuikkunen lähtee etelään

Iski flow-ilmiö. Uskomatonta, en voi sanoin kuvailla tuota. Istuessani pelto kasvuympäristönä -tunnilla iski sellanen intohimoinen, luova päässä sauhuaa ja pian poksahtaa -tunne. -Oli pakko päästä katsomaan Muumeja, tätä nimenomaista jaksoa, jota en ennen eilisiltaa edes ollut noteerannut uskomattoman hienoksi! Tähän mennessä mielimuumini ovat olleet pääasiassa ne kesäiset.
Juodessani kahveja ja katsoessani jaksoa solumme kehoamuotoilevalla sohvalla hymyilin ihan tyhmänä, luultavasti suhteellisen hullunkiiltoisilla similläni. Sisälläni vaan kuohui kun tajusin kuinka olen ollut Muumipuutteessa huomaamattani vaikka kuinka pitkään!
Jaksossa jokainen hahmo on niin omansa. Kaikkien hyvät ja huonot puolet tulivat esille selkeämmin kuin konsanaan.
Nuuskamuikkusen kaipuu Etelään Muumien käydessä talviuneen. Sen hiljainen ymmärrys jokaisen ajatuksista, tarpeista ja haluista. Kuinka Nuuskamuikkunen onkaan niin täydellisen sinut itsensä ja luonnon kanssa. Itsenäinen, vaikkakin samalla tietoinen muiden olioiden tärkeydestä itselleen.
Muumipeikon halu kokeilla vihdoin jotain muuta kuin miten hän on aina siihen päivään mennessä esi-isien tapojen vuoksi tehnyt. Ihailemansa Muikkunen lähtee Etelään, paikkaan josta hänellä itsellään on tiedossa vain omakehittämänsä fantasiat. Voi kuinka hän halajaisi mukaan. Suloinen ymmärtämättömyys ajaa hänet masennuksen partaalle... Kuinka hän haluaisikaan jo itsenäistyä papasta ja mammasta!
Nipsu taas joutuu jälleen päivittelemään kuinka "hänelle annetaan aina kaikkia tarpeettomia turhakkeita jotka eivät ikinä toimi!". Pieni ja suloinen. Turhan omistushaluinen, joka johtaa hieman hölmöyteen...
Pappa ja Mamma ovat sitkeästi omia turvallisia itseään. Pappa hakkaa halkoja ja korjailee rikkoutunutta gramofonia(menettäen tietysti hermonsa). Oman nuoruutensa muistaen hän rennosti halajaa antaa pojalleen mahdollisuuden oppia elämästä, kantapään kautta, omia reittejään. Mammakin halutessaan rohkaisee poikaa tekemään itsensä parhaaksinäkemällään tavalla. Vaikkakin uskon hänen hiljaisuudessa tietävän, ymmärtävän paljon enemmän mitä todella tuo julki.
Niiskuneiti rakastaen mököttävää rakastaan yrittää hienotunteisesti omaa nerokkuuttaan käyttäen parhaan mahdollisen tavan piristää Muumipeikkoa. Se, miten hän tuo asiat julki on hiljainen, ja viettelevä. Ei edes periksiantava.
Niisku verstaallaan on niin tiedemies, etten voi henkilökohtaisesti arvostaa kuin sitä intohimoa ja halua toteuttaa mielettömät suunnitelmansa. Vaikkei hän itsekään ole varma niiden toimivuudesta, hän yrittää silti, näpertää luovuttamatta kuten siskonsa.(Niiskuneiti tosin eri alan asioissa)
Viimeksi Myy. Nerokas, näsäviisas, ovela itsensä. Läpi koko jakson hän todistaa oman itsensä tietämystä ja tilannetajuaan aivan laidasta laitaan. Pienen kokonsa vuoksi hän kuulee paljon asioita, joista hän päässään muodostaa kokonaiskuvaa olioiden pääkopasta ja toimintatavoista tilanteissa!
Luulen, että syksyn tulossa omaankin elämään iskee halu hakea turvaa ja uskoa muistakin ulottuvuuksista. Suomen talvi on niin kauhean pimeä, nykyään ei edes niin valkoinen. Tässä etenevä syksy on ihana taas, illan pelloille kokoontuvat pian hallaksi vaihtuvat sumupeitot näyttävät ja tuoksuvat niin hyvinltä, että haluaisin saada senkin fiiliksen paperille. Kaikkea vaan ei saa. Ei voi saada tilille niit asioita jotka saa hymyn huulille kertoo joku biisikin.
Tosiaan, uskomaton jakso, suosittelen katsomaan.
Huom, nimenomaan muussakin kuin perverssissä mielessä. Se olisi jo ihan oma kirjoituksensa<;

circuit-training

Ei voi sanoa kun että hallelujah it's raining kaikkea paskaa!
Viimeisen kahden viikon aikana olen yöpynyt perheeni kanssa kaksi yötä, huomioikaa- kaksi yötä. Niistä kahdesta yöstä kaksi ensimmäistä oli liikaa. Teini-ikä on ihan kiva ikä, mutta kun kaksi pikkusiskoa jotka jo valmiiksi ovat nyrpeitä voidaan vaan kuvitella kullainen show siitä kehkeytyy.
Ensimmäisenä yönä nuorempi, kilpaurheilijasiskoni itki äidilleni pari tuntia yön pimeinä tunteina kuinka "Mistä mä tiedän kehittyväni kun tuntuu että treenit on paljon tehottomampia viimevuoteen verrattuna?!" Tota samaa paskaa vihasenitkevällä ja syyllistävällä äänensävyllä siinä seinän toisella puolella. Vitunsiistii, painuin dataa, mikä saatto olla ei-kannattavaa johtuen inisijän tuntokarvoista jotka aisti kiehumispisteeni. Seuraava uhri olin siis minä. Koska meillä kotona pätee sellaset säännöt että vanhemmat ei vittuile pienemmille meinasin suurinpiirtein lyttää vapaudenpatsaan pannariks. Till all lycka sain musat korville ennen lennäähdystäni jenkkilään terrorisoimaan...
Sitten, viimeyönä. Suvun yhteiset rapujuhlat, whii. Kävin rakkaan Kukkiksen yllätysläksiäisissä illanmittaaan(oli muuten mahtikeikka<3)ja seuraavassa hetkessä olin kusipääpetturi. Jep. Koska en löytänyt oikeaa bussipysäkkiä eikä hatsittanu seistä yksin sateessa reilu puoltuntii. Jee, no, se on vielä suhteellisen pientä. Pääsimme kaikki onnellisesti(lue:vittuuntuneena)koisii ja yhtäkkiä TSÄDÄÄM- vanhempi siskorakkaani alko vieressäni laattaa. Jee(osa 123). Luojanlykky olen karaistunut, en laatannut itse perään samantien. Alkoholi on tehnyt tehtävänsä.
äääää kyyti kotiin lähteee loistavaaa!!!

maalaisjuntit sitten taas

Taitaa olla fiksuinta dissutella hetiperään vähän junteistakin, muuten tulee vaan vihamiehiä.
Koska mun sormet on ihan väsyt ja lisäännyn pian yhdellä henkilöllä tässä vain suoraa muutama lutkautus rakkaiden maajussieni suusta.
"Mitä? Onks Suomessa metrot?"
"Siis pitääkö pojat Helsingissä farkkuja sukissa?!"
"Miten mä sanon engalnniksi 'nimeni on _'?"

Ja mä kävelin pellonreunaa pitkin.

vähän mustaa huumoria kaupunkilaisista

(tästä ei tule rakkausteksti)

Vuos sitten meitsi läks maalle. Maatalouskouluun opiskelemaan maatilataloutta. Ohups, Espoostmo! Vuoden kokemuksella kerron vähän meidän kulttuurieroista-
Lukiosta puhutaan hirmuisen paljon "yleissivistävänä jatko-opiskelupaikkana". Iskee onni ja autuus kun saa sivistää omaa pikku pääkoppaa kaikenmaailman atomitason teorialla. Hirmukivaa! Onnekseni tästä maailmasta löytyy tuhansittain niitä intopiukeita lukiolaisia. Näin minua ei kaivata sinne todistamaan Suomen päättäjille lukion suurta suosiota... Aina en nähdessäni rigin sellaisia intopiukoisia voi mennä vannomaan onko siinä porukassa yksi kymmeneen kloonattu henkilö vai ihan kaveripoppoo.(kaamee lause, sorry!) Kaikilla naama lehmänvitulla(yrityshyväkymmenen sitä älyttömasti piilotellaan pakkelikerrostuman alle). Yleisilme voi olla myös autismia lähentelevä lasittunu. Sennäköset ihmiset saattavat heittää jännittävää ihkudaamuntukkaonniinkuvärjättysillee -läppää. Okei, sorry taas, vertaukseni naama lehmänvitulla ja autismi lasipää eivät välttämättä näy ulospäin selkeästi. Sen voi aistia kuuntelemalla ääntä ja katsomalla silmiä ja kehoa. Tarvitsee muuten olla vähän ainesta salapoliisiksi<; Kaikki varmaan jo tajusikin, että yleistin tekstissäni aivan täysin epäkorrektisti kaikki lukiolaiset sellasiksijatälläsiksi. Oikeestihan mun nimenomaan pitäs olla se avarakatseinen boheemi maalainen. Älkää huoliko, kerron myöhemmin blogissani myös niistä tosista lukiolaisista, jotka ovat perjaatteessa lukiolaisia vaikkeivat silti lähentelekään lukiolaistyyppiä. Lukiolaisten yleissivistyksestä, josta jo alkutekstissä mainitsinkin voisin seuraavaksi antaa vähän maistiaisia.
_Onneksi en tunne käsitettä sujuva ja selkeä teksti, jäisi kirjottaminen vähemmälle^ö^
Meiltä lähti tällä viikolla viisi lypsylehmää(kaikilla himmeet utareet) elokuvan kuvauksiin. En tiedä elokuvan nimeä enkä mitään, sitä odotellessa on aikaa vähän dissutella kuvausporukan laukasemista viisauksista meidän karjanhoitajalle.
"Onkos nää teidän lehmät tyttöi vai poikii? "
"Ovatko nämä lypsylehmiä?"

Ihan normi päivä.

{tyhjä}

Voipaska. Mua ois hatsittanu otsikoida neitsytmerkintöni hienosti in english, mutta iski ongelma. Joka sitten poiki kaksi lisää.
{en osaa kirjottaa kyseistä parisanaista oikein[patalaiskuus estää kävelemästä motorisen worbook'n luo(internet tässä kusee niin että huhhuh urea haisee)]}
Keksin jonkun kivemman otsakkeen ja kirjottelen tovin kuluttua intohimonystyröitäni kiihottavasta paskasta.