yliläpäisemätön paska

Kelailinpas tässä tänäaamuna, niinä tunteina jotka vietin opiskeliaboksini naapurissa [yöröökimme hieman venähti lukkoonmenneiden ovien johdosta], mikä helvetti on mahtivitutus miehiään.
Sellanen joka iskee yhtäkkiä; joko ihan lilliputtiongelmasta tai elämää suuremmasta asiasta joka pelmahtaa päin näköö. se tunne vaan ottaa aivan täysin valtaansa terveyspiiraan jokasen osan [se on se henkinen, psyykkinen ja fyysinen juttu]. kun mahtivitutus on oikein päässyt sisälle rinnuksiin se kapuu ja kapuu ja vittu levittää ittensä koko pakkaukseen ja tuntuu et pakahtuu. uskon suurimman osan tietävän sen olon?
Pläähvittuu musta on jännää ettei sitä voi edes saada sanoin ulostettua. meinaan sitä tunnetta kuvaillen saati sitten ulos omasta sisästä. Aikahan siihen tunnetusti auttaa, vaan kun se aika ei ole vakio ni epätoivohan siinä iskee väkisinkin. Jos on frendei saa tietysti paskaa lapattua niillekki vähän, niiden on sitten helpompi käsitellä se pois päiväjärjestyksestä, täyspäisempiä kun ovat. taino, täyspäisyydestä nyt voi olla sangen montaa mieltä, mutta tässä tilannetajuisa ymmärsi minun tarkoittaneen täyspäisempää suhteessa siihen mahtivitutuksenalaiseen sillä pakahduksen hetkellä. valitettavasti puhuminenkaan ei ole sellanen varma- eikä helpponakki.
mutta kelatkaapa niitä joilla ei ole ystävää jolle luovuttaa, ei mikään ihme jos ahdistus on siinä tapauksessa ylitsepääsemätön. jos tosiaan ei ole kykenevä kehittämään itselleen minkäänsorttista purkautumiskeinoa omastatakaa. luojanlykky joskus käy sellanen flaksi että pääsee irtautumaan tunteen kahleista. sekin on muuten aika jännää että miten se sitten taas käykään. tulee vaan sellanen puhdistautunu tunne, ihanku ois paukkuja vedelly. koska en halua vielä puhua kaiken tämän lopusta, palatkaamme siihen kun tilanne on päällä!
paskan lisäänytessä on uskomatonta miten se käy fyysisille toiminnoillekin. tuntuu ettei voi jotenki olla paikoillaan ku haluis vaan karistaa sen kaiken pois, mutta silti sen lamaannuttava määrä pitää yleensä sellasessa koomassa ettei kykene aikakaan kovin suuriin suorituksiin näin fyysisesti. en yhdistä tällasta paskaa itkemiseen, itkeminen on enemmän surun merkki, nyt tekee myös mieli niinku huutaaraivoohuutaakiljuuraivoo ku joku hullu härkä. toiset toteuttaa nää fantasiat, ei onneks ihan kaikki. toisaalta taas, raivohulluus on siinä mielessä positiivinen taito kaskun saa oikeen heitettyä olan takaa kamaa kanssaihmisille. etenkin jos kaiken pahan alku ja juuristo on aivokkaan henkilön ansiota tekee moinen toiminta selväksi ettei tässä nyt olla täysin sinut tilanteen kanssa. mutta oikeestaan mahtimahtivitutuksessa ei useinkaan kyetä ku laamailemaan. puhumasta pidättäytyminen[meinaan jos on sellainen kenelle voisi purkaa] kertoo häpeästä. on joutunut loukatuksi tai alistetuksi ehkä? perseestä, siitä voi oikeesti jäädä traumojen lisäksi viiltoja johonkin. pettymys itseen on yhtälailla pidättäytymisen puolestakertoja. se jos joku on sääli, koska ei kukaan oo täydellinen, et säkään. kannustan puhuaputkauttamiseen siitäkin syystä, että sen x-suuruisen ajan kuluttua voi tilanteelle ehkä jopa nauraa? tai ainakin siitä voi ottaa opiksi ja tajuta enemmän itsestään, löytää kehitettävää ja sillätavoin. mahtivitutus saattaa siis olla luonnon keino saada meidät kehittämään itseämme ja tutkiskelemaan maailman mahtavuuksia sekä paskamaisuuksia. whii, tällä kaikella on siis tarkoitus. niinhän sitä sanotaan; mikä ei tapa, vahvistaa {ja sattuu vitusti}