ne maalattiin tauluihin, ne muutti asumaan lauluihin

otsakkeeseeni siteerasin vaihteeksi suomenmaamme laululintuja, tälläkertaa kaija koota. kappaleessa, josta avaamamme veisu on saanut alkunsa, lauletaan sankareista. joukosta klisheisiä rohkimuksia jotka viimetingassa saattoivatkin taas tuhoutuvan maailman räksäyttämällä pelastukseen ja suutelee kaikki prinsessaruususista jacksparrow:hin, taas taistellakseen yhteisen hyvän vuoksi vimmaitusti.
"ne maalattiin tauluihin, ne muutti asumaan lauluihin, sieltä ytimiin ja luihin"
nykypäivänä eletään aikaa ilman ainuttakaan mahdollisuutta aatokseen satujen sankareiden olemassaolosta. uskoooko kohta lapset enää kohdussakaan joulupukkiin? lienee ainoa tämänhetkinen "satuolento", jonka legendaa pyritään jatkamaan tuleville sukupolville. no, lähdetään siitä jotta kehkeytyvät vauvat oppivat kyllä ennen iskeytymistään kylmään maailmaan uskomaan pukkiin. kaikesta huolimatta nääs, eiköhän ne joudu tuntemaan sen ytimissään ja luissaan. vois kuvitella ällöttäväksi. siksi kai lapset sitä pukkia pelkäävätkin.

eli. me ei ihailla sankareita. ihaillaan sitä, miten joku toinen on enemmän jotain kuin oman käsityksensämukaan itse koskaan olee ollut. loppupeleissä sitä huijaa itsestään piiloon sen pienenkään palan himoitsemaansa piirrettä. sen sijasta jotta harjottaisi, ottaisi opikseen toiselta, nauttisi toisen itselleensaattamasta turvasta sitä tsiigailee salaa pitkälle aidan toiselle puolelle. himoitessaan hetkeä toisen pöksyissä sitä valehtelee itselleen pahimman kerran. [tämänKIN voi ajatella monilaisesti, voi saada aikaan mitä erimoisempia viiltoja sieluun. tälläkertaa en puhu seksistä] en haluaisi nyt lannistaa, sulat mahdottomuudet on intohimoni, koen tästäkin huolimatta ja sen vuoksi velvollisuudekseni ilmaista{olivia, tuo sana omistettu sinulle} ettei kukaan toinen voi täysin ymmärtää mitäsitä toinen tuntee, miten maailman näkee. jokane meist on oman onnensa herra, kelaa sitä. niin simppleitä kun kaksi viimeisintä lausetta onkaan niiden sisäistäminen on verihuge steppi.
en väitää etteivätkö yhteiskuntamme jäsenet voisi joutua tai olla joutuneet samanmallisiin sitzuissöneihin. luojanlykky meillon tästäkin huolimatta jokaisella eri tausta ja jatko etijäppäin, jottei kävisi turhauttavaksi. mitä silloin olisi mikäli olisi yhtäkuin joku toinenkin? meitä ei ole turhaan useita.

"jokainen on laulunarvoinen ja että me ollaan sankareita kaikki, ihan jokainen"
kun seuraavan kerran rukoilet armoa ollaksesi jotain itsestäsi irtonaista hymyile, halaa itseäsi ja muista; niin vähäpätöiseksi kun itsesi varjossaan tunnet olet epäilyksettä aivan yhtä arvoinen tallaaja vaikket tuntisi sillälailla. kun ei kaikki voi, siitähän tässä juuri kirjoitin, sydämestäni. ne, jotka katsovat kanssaihmistään alaspäin ovat vailla paljon suurempaa kuin ne, jotka ymmärtävät katsoa itseään arvostellen peilistä. pitäähän sitäkin välillä harrastaa, itseltäänkin näet voi oppia, hyvinkin paljon, kokemuksen syvin rintaääni itsestäsi on itselläsi.