pelkkää potentiaalia

mitenhän tämä maailma tosiaan on putkahtanut tähän maailmaan. vanha, kulunut, klisheä pohtimus poikii mielettömän joukon lisäkysymyksiä {oleolettaen tietysti notta aihe lainkaan pohdiskelijaa kiinnostaa}. ryhtyessään vertailemaan toinen toistaan täydennystavaillaolevia näkemyksiä ja vastauksia pukkaa väkisinkin menettämään uskonsa minkäänsortin loogiikkaan jonka olemassaoloa meille esimerkiksi matikantunneilla pyritään todistelemaan.
älkää peljästykö; meitsin funktiona ei suinkaan ole pyrkiä vääntämään minkäänsorttisia jumalallisia tai ateististisia ideologeja tässä ja nyt, kevyt johdanto vain, ymmärrättehän?
valmistauduin toissapäivänä parantamaan maailmaa [itseasiassa juuri tällä samaisella sivustolla] kun iski silmiini linkki; "Luo uusi teksti". samantein välähti. tuntui kun olisi yhtäkkiä vaan rakastunut tulisesti (siis, miltä luulen roihahtavan rakkauden tuntuvan, itse en omaa tunteita joten päteminen tässäkohden olisi epäreilua).
fysiikassa puhutaan potentiaalienergiasta. Minä kapinallisena yläastelaisena väänsin fyssanmaikan kanssa kättä sen mahdottomuudesta olla olemassa. en yksinkertaisesti kyennyt sulattamaan ajatusta energiamuodosta, jota ei aistein konkreettisesti voi havaita {ymmärsin kyllä esimerkiksi ruuasta saatavan energianmuutannan ihmisruumiissa sen liikehdinnäa ja valovaikken siihen aikaan yhdistänyt kyseistä fysikaalista "ilmiötä" maailman[mahdolliseen]tyhjästäsyntyyn, saati luomisilmiöön, josta lentämä kipinä aiheutti roihuavan inspiraation minulle.
lähdetään sitten aivan alusta; hedelmöittyminen on konkreettisesti molekyylistöltään sangen minimaalinen reaktio. MUTTA mitäs se sitten kirjaimellisesti poikii. on sielu kehossa. aika kauniisti sanottu, eikö?
päästään seuraavaan vaiheeseen; kokonainen ihminen syntyy. "jokainen ihminen on maailma, minä ajattelin". valottaako? nainen ja mies ovat tehneet luomistyötä, jumalallista. edellisessä piilee yksi hyvinkin arvokas syy olla kiitollinen, jopa arvostaa vanhempiaan. jo erittäin pienenä sinttimäisenä olentona lapsi alkaa muotoutua omaksi itsekseen. vuosia ja vuosia varttunut persoona tuntee sisäisesti sekä ulkoisesti asioita, joita ei toinen ihminen pysty {kuinka samis olisikaan} samoin käsittää.
nyt puhutaan henkilökohtaisesta luovuudesta. piirteestä, joka esiintyy uskoakseni meissä aivan jokaisessa (tottahelvetissä erimuodoissa). kelatkaa, persoonalla on mieltymys toimintaan, luonnollisesti terve itsekunnioitus patistaa toimimaan kyseessäolevien mieltymysten mukaan [joojoo, jokainen ei toteuta halujaan, pintaraavin nyt hieman]. toteuttaessaan itseään {pidän termistä} sitä väkisinkin tuottaa jotain. TAAS LUODAAN! tästä on lähtöisin sana "luovuus".
uskomatonta, että juuri minä pystyn ainoastaan omien kykyjeni avulla luomaan kaikenmoista. kaikki muutkin pystyy, se on must. jossei muuta niin pahaa mieltä kanssaihmisilleen. sanoisin, että arvostelukyvystä (kuinka hoidat hommat helpoimmin, parhaiten, kauneiten----lista meidän päämääristä lienee loputon) on riippuva omien luomusten "taso".
jos niitä ylipäätään voisi asettaa rajatuille tasoille.
loin tämän tekstin. jos en olisi ryhtynyt toimeen saatuani aatoksen, en luultavasti ainakaan heti lähiaikoina olisi yhdistänyt potentiaalienergiaa luovuuteen. katsokaas;
siitä se ajatus sitten lähti.