aina, iankaikkisesti ja aamen

aika hyvä on muuten sanonta "aina, iankaikkisesti ja AAMEN" -etenki toi aamen tossa lopussa. tajuuttekste? jos säätää [käytännössä ihan mitä vaan] aina ja iankaikkisesti [millä tietty tarkotetaan käytännössä "maailmanloppuun saakka"] se päättyy siihen viimeiseen papin aameneen kun on lopullisen maanrakoon vajoamisen aika. uskokaa, loppujen lopuksi siitäkin huolimatta että joskus,toisinaan tekee todella mieli vajoo sinne maanrakoon, ei se oo kivaa. meinaan; ei kivaa liian aikasin.

se on jännää kuinka joku homma tuntuu aivan mahtavalta, tätä voisin tehdä maailmanloppuun saakka, mutta silti aina jossainvaiheessa tulee jonkunlainen este, homma on pakko jättää sikseen. esimerkkejä; pulkkamäessä on todella railakasta->jossain vaiheessa tulee pimeää, vaatteet kastuu, tulee kylmä; syöminen on erittäin nautinnollista->vatsan täyttyminen hälyttää lopettamaan{vaikkei kaikki silloin lopeta, käsite "ähky", tai "ruoka loppu" tyssäyttävät homman silti}; joku biisi on adrenaliinianostattava, tuntuu kun ekstaasiin pääsis->viimestään biljoonannen kerran jälkeen alkaa oksettaa. siinä muutama käytännön esimerkki, suoraa arjesta ja juhlasta.

hauskaa on ettei sanontaa käytetä käytännössä kun kristinuskollisissa tilenteissa. voisiko ajatella sen oleva varoittava käsite. tähän nääs sisältyy sellaiset helvetilliset asiat kun riippuvuudet, pakkomielteet ja ongelmankehittelykyvyn kehitys, nimittäin.

riippuvuudet on suuri osa elämää, niille ketkä on siihen oravanpyörään hypänneet. riippumatta addiktion aiheesta/kohteesta/syystä, se johtaa seurauksiin. Seurauksilla kun on syynsä,tai syillä seurauksensa, kuinka kukin haluaa ilmaista tämän itselleen. elämäntarkoituksesta puhutaan sikana, se on klisee, tabu niille jotka ei kykene ajattelemaan niinkin suurta ja henkevää aatosta. riippuvuuden toteuttamisesta syntyy elämäntarkoitus, koko sielunruumiin combinentti hyrrää pyörässä. jos ei pyörälle millään keinoin kykene saamaan loppua siinä pyörii aina, iankaikkisesti ja lopuksi lausutaan se aamen. nääs vaikkei normaalisti kuolisikaan {meinaan termillä sitä sydämenpysähdystä ja elintoimintojen lakkaamista} siihen paikkaan totuus on että joku osa itseään kuolee tämän seurauksena. kauheinta on jos persoonallisuus ja elämänhalu lähtee lätkimään.

pakkomielteet on mielenkiintoisia. niitä on kaikilla, eikö? niiden olemassaoloa tuskin tajuaakaan ennen kanssaihmisten huomautusta tai itsen vertaamista kyseisten kanssaihmisten toimintaan vastaavissa tilanteissa. näen henkilöiden omien pakkomielteiden riippuvan näiden tärkeinäpitämiinsä asioihin, siihen elämäntarkoitus-termiin. toinen mainittava tekijä on oma persoona. siisteillä ihmisillä pakkomielle liittyy usein, yllätys; siisteyteen. käytännönesimerkki suoraa elävästä elämästä omassa yhteisössäni on oma välinpitämättömyyteni lattiallejääviin vaatteisiin, vaikka. biiljoonat kerrat ei riitä jos aletaan laskea kuinka monasti minulle on erinäiset ihmiset huomauttaneet tavaroitteni kylvämisestä. "puunhalaajilla" pakkomielteet liittyvät erikokoisten ympäristöjalanjälkien kulkemiseen. tästäkin jokapäiväinen tapahtumaketju; kämppikseni viisveisaavat valojensammutuksesta, telkkarikin usein viihdyttää meidän kotitonttuja [niitä, jotka lisäävät tiskialtaamme likaisilla astioilla, joitei kukaan tunnista omikseen.]. ärsyttävää, onko oikeasti hirveän pelottavaa sammuttaa valot reissuunlähtiessään? ei siitä sulkijasta saa sähkäriä, sen vuoksi niissä on ne muovisuojat! jottei ihmissuhteet pakkomielteiden vuoksi joutuisi sen suuremmille koetuksille tulee yhden jos toisenkin yrittää ymmärtää ja hyväksyä toisensa ja toistensa tavat. kai koklaamalla kaikenmaailman tottumuksia voisi itsestäänkin saada huomattavan paremman ihmisen. noin niinku suurinpiirtein.
ongelmistakin voi saada itslleen oikeen mahtiammatin. kohtuus hei tässäkin suhteessa! meil on kaikkilla jostoistaankin kummallisempia ongelmia, suruja ja murheuksia. yleensä ne pistää naaman mutrulle ja kulmat kurttuun. pidemmällä aikavälillä kasvaa kyrpä ottaan, niinkin sanoakseni.

elämä on kuitenkin liian lyhyt katkeruuteen ja itsepetokseen, kuuluu lena landenin kirjasta tummien perhosten koti. kannattaa päästää joskus irti morkkiksista, ajatuksista ja liioitelluista elämäntavoista. näin voit vain elää; aina, iankaikkisesti ja aamen. kelaahan jos jokaikinen päivä tekisit samaa hommaa, samojen naamojen kattellessa, samoja sanoja toistellessa, olisko vähän konemaista? jos ei muuta ni värjää vaikka hiukset sateenkaareksi. varmasti törmäät hymyileviin ihmisiin, jopa kadulla missä tavallisesti näkee vaan kurppanaamoja. oisi aika hienoa jos kuulisi elämänsä aikana muutaman kerran tuon papin aamenen; rippijuhlissa, häissä, kastetilaisuuksissa... vautsi, kaippa tää maailma onkin aika liikkis mesta.

vaik paskattais {sekään ei loputtomiin kestä, belive it or not}, se aurinko nousee huomennakin. tai jos ei nouse, pistäkää mun piikkiin.

p.s. anonyymit kommentoijat, laittakaahan nimmaria perään, perästä kuuluu.